SchizoBlog

Sarjassamme “Hoh hoijaa. Onpa hiljainen uutispäivä, joten keksitään nyt jotain otsikon tynkää ja sen alle juttu” on vuorossa Digitoday (ihme ja kumma):

“Näin neulot Spock-korvat”

Jeps. Kaikki on jo keksitty. Tämä elämästä enää puuttui – Ikea hacker.

Olen koko ikäni käyttänyt tennareita. Jossain vaiheessa kyllästyin niihin ja puin jalkojeni suojaksi reilun kymmenen vuoden aikana mustia nahkakenkiä (opiskelin tuolloin filosofiaa ja ilmaisin elämän tuskaani mustilla nahkakengillä). Nyt olen huomannut palanneeni mitein kokonaan tennareiden käyttäjäksi. Nahkakenkiä ei enää löydy muualta kuin vaatekaapista ja niitä käytetään ainoastaan puvun kanssa. Elämän tuskakin on jo hellittänyt.

Nuoruuteni onnellisilta tennarivuosilta yksi on jäänyt vaivaamaan. Adidaksen matalavartiset Top Ten -koriskengät. Ne olivat parhaat mahdolliset kengät ja näyttivät vielä todella cooleilta. Luin juuri Sneaker Filesin sivuilta, että Adidas tuo Top Tenit uudestaan kauppoihin osana Sleek Series sarjaa. Sellaiset pitää hankkia heti, kun saapuvat tänne (tai sitten yrittää sokkona tilata Overkillistä ja rukoilla, että koko on oikea).

Yksi asia kuintekin vaivaa noita uusia Top Ten -kenkiä. Miksi mustat? Alkuperäiset 80-luvun alkupuolella myydyt Top Tenit olivat valko-puna-siniset ja sellaisina ihan hemmetin siistit. Mustat lenkkarit ovat jo vähän turhan kliseiset. Musta väri ei myöskään tee oikeutta muotoilulle. Muodot häviävät mustan imiessä kaiken valon.

Siitäkin huolimatta Top Tenit pitää saada.

Kun kummilapsi tulee vierailulle, niin hänelle on opetettava, mitä on pelaaminen. Ja sehän sujui.

Ja tietenkin isällekin piti antaa mahdollisuus testata sitä oikeaa asiaa. Veikkaan, että erääseen perheeseen Oulussa tulee Wii ihan tässä kohta.

Viisitoistavuotiaina tehtiin vala, että kumpikin toimii toisten bestmanina. Näin tapahtui. Huomenna ystäväni tulee koko perheen kanssa vierailulle. Tapaan ensimnäistä kertaa kummipoikani, joka on nyt kolme – siis iso mies. Syy tähän vähätahtiseen vierailuun löytyy etäisyydestä. Toinen asuu Oulussa ja minä täällä Helsingissä.

Tähän kohtaan postausta piti skannata meistä kuva nuoruusvuosilta, mutta en löytänyt skanneria … joten heitetään meidän kummankin nuoruuden sankarit

Toisella meillä on siis perhe ja toinen meistä viettää lapsetonta avioliittoa (ja tähän ei ole tulossa muutosta). Silti on taas niin nostalginen fiilis.

Kuulokkeissa pauhaa Mötley Crüen Shout at The Devil ja mieli liikkuu jossain vuosissa 1984 – 1988. Jestas sentään! Niin ne vuodet vierivät … Onneksi kumpikaan meistä ei ole antanut periksi … Aina se pilke silmäkulmassa löytyy, kun tavataan. Pitää opettaa sama asenne kummilapselle. Se on kultaakin arvokkaampaa.

Ainakin minä olisin ollut fiiliksissä, jos itselläni olisi ollut yhtä siisti kummisetä.

Se siitä haircutista.

Hmm. Veikkaan, että erään tavaratalon henkilökunta ei tule olemaan tässä lähiviikkoina kovinkaan motivoitunutta työväkeä.

“Markantalo pakottaa työntekijänsä palkanalennuksiin”

Ja tätä en olisi uskonut sanovani täysi-ikäiseksi tultuani, mutta nyt olisi taas käyttöä väärennetyillä papereilla:

“Mummot ja papat pääsevät ilmaiseksi Tuska-festareille”