Tänään pääsin vihdoinkin Puma Clyde -lenkkareiden historiaan. Kengät tunnetaan myös nimillä “Suede” ja “State”. Mutta syy, miksi kenkiä kutsutaan myös nimellä “Clyde” on koripallon suurajatollah Walt “Clyde” Frazier.

Clyde ei ollut ainoastaan aikansa parhaita pelaajia, vaan todellinen tyyliniekka. Hän edustaa sitä koripalloa, jota itse kutsun todelliseksi korikseksi. Tuolloin tyyli oli kaikki kaikessa. Kentät 80-luvulla valloittaneet airjordanit, larrybirdit ja muut sen sellaiset tappoivat lajista tyylin. Tämän päivän pelaajista en enää tiedä mitään. Asia, johon on saatava korjaus uuden kauden alettua.

Ja tietenkin Clyde on tehnyt kirjan Rockin’ Steady, jonka alaotsikko kertoo kaiken - “A guide to basketball & cool by Walt Frazier”. Mitenkään muuten ei voi olla.

Valitettavasti kyseisestä teosta saa Amazonista ainoastaan käytettynä. Jos siis jollakin SchizoBlogin lukijalla teos on ja on valmis luopumaan siitä kohtuullisella hinnalla, niin ottakaa yhteyttä. Mietin vielä pari päivää ennen kuin asetan tilauksen ja jään jännäämään saapuuko se koskaan käsiini.

Onneksi tähän pahimpaan koris-nälkään saa tyydytystä olympialaisten muodossa.

Ensin luin bändin vaikutuksesta Tanskan ulkopuolelta Roklinnusta ja sitten tänään radiosta tuli automatkan aikana kolme kertaa Volbeatia. En nyt sanoisi sitä maailmanvalloitukseksi, mutta sinne ollaan matkalla (toivottavasti). Bändi on tajuttoman hauska yhdistelmä Metallicaa ja Rock-A-Billya (tai jotain sinnepäin).

Itse asiassa olen jo jonkin aikaa tuntenut Tim Burtonin elokuvien edessä pelkkiä pettymyksiä. Viimeisin pettymyt oli Sweeney Todd, joka alkoi ärsyttämään heti ensimetreillä. Elokuva oli saanut sen verran ylistäviä arvosteluja, että odotin siltä jotain muuta. Mutta ei. Burton ei pääse satuilustaan eroon. Jos mainiota Mars Attacks! -satiiria ei oteta lukuun, niin hänen kaikki viimeisimmät elokuvat ovat olleet saman satupaatoksen toistoa ilman riittävää eroa.

Crispin Porter + Bogusky on siis legendaarinen toimisto, jonka tempaukset puhuttavat ja hätkähdyttävät. Tätä “strategiaa” toimisto kuvaa ja selittää teoksessa Hoopla. Se, miten hyvin se toimii, on ollut keskustelun kohteena. Kriitikot muistuttavat, että Crispin Porter + Boguskyn tempaukset saavat kyllä mediassa näkyvyyttä, mutta sen vaikutus asiakkaan myyntiin on vähän niin ja näin.

Josta sitten päädytäänkin vihdoin Vistan kampanjaan. Alkusoittona meille esitellään The “Mojave Experiment”. Saitilla esitellään Vistaan hyvin kriittisesti suhtautuville henkilöille, jotka eivät ole käyttäneet Vistaa, Microsoftin “uutta” käyttöjärjestelmää “Windows Mojave”. Ja kuten käsikirjoituksen mukaan tapahtuu, niin tämä “Mojave” saa varauksettoman positiivista palautetta. Tämän jälkeen henkilöille paljastetaan, että kyseessä on juuri Vista, joka vain on naamioitu uudeksi käyttöjärjestelmäksi.

Nyt taitaa CP+B haukanneen aika ison läjän sitä tuttua paskaa käteensä. Saitilla ei näytetä hetkeäkään ihmisten käyttävän kyseistä käyttöjärjestelmää tai ilmoiteta kuinka kauan he “Mojaven” äärellä viettivät aikaa. Samoin täysin Vistasta mitään ymmärtämättömät taitavat olla näitä kaikkein vähiten tietokoneista tietäviä, joita voi vedättää suuntaan taikka toiseen aika heppoisilla kikoilla.

Tuskin olisi samanlaista materiaalia saatu nauhalle, jos kyseessä olisi olleet yrityksissä Vistan kanssa päivittäin tappelevat henkilöt ja heidän IT-tuki, jotka ovat siirtyneet takaisin XP:n äärelle, kun se Vista nyt vaan ei toimi.

Jäädään mielenkiinnolla seuraamaan, mikä on CP+B:n seuraavaa siirto (tai siis mihin Microsoft suostuu).

Tulisin vastaan tullut annos Stadissa on Samratin “Beef Vindaloo”. Suun limakalvojen voi kuulla anelevan armoa, kun pöperöä tunkee sisuksiinsa. Valitettavasti paikan palvelun hitaus tekee tästä kulinaristisesta extremeilystä tylsän kokemuksen. Ripeämpi palvelu ja chilin lisäksi vähän muutakin maustetta tekisi tästä paikasta taivaan maan päällä. Mutta parempi näin kuin ei laisinkaan.

Canada Cry Caffein Free Ginger Ale menee jopa sellaisenaan, mutta Jallun kanssa se on lyömätön parivaljakko.

“Surmaaja uppoutui sotapelien maailmaan”

Väkivaltapeli-kortti on heitetty pöytään. Nyt on lupa jättää kaikki johdonmukainen päättely ja stetsonista saa vetää mitä tahansa johtopäätöksiä pelkästään tästä aksiomasta. Ristiriitaisuuksia tai muiden ihmisen mielentilaan vaikuttavien tekijöiden huomiottajättämistä ei tarvitse pelätä. Niitä ei kukaan kaipaa.

Maassamme laiminlyöty nuorisopsykiatrinen työ ja muut sosiaalipoliittiset syyt voidaan jättää täysin huomiotta. Monimutkaiseen ongelmaan on löydetty helposti ymmärrettävä vastaus, joka ei vastaa yhtään mihinkään. Mutta tällä ei ole mitään väliä.

Voi ihana jeesusteippi-fiksaus! Ylistäkää median syvääluotaavia analyysejä ja aloittakaa mestaaminen … Heti ensiksi kielletään Internet!

Nykyinen iMac G5 on sisuksiltaan parempi kone, mutta ei sen voi sanoa olevan mikään muotoilun kukkanen. Näytön kulmaa voi vaihtaa, mutta korkeutta ei. Vanhassa se näyttö vääntyi ihan mihin suuntaan tahansa (ja kaikille näille “ei noi saranat voi kestää” voin sanoa, että kestivät vuosikausia ja jämäkästi).

Mutta siis piti avautua uusimmasta ihastuksesta. Se on G-STAR RAW:n ja Cannondalen yhteistuotos RAW Cannondale.

Uskomattoman tyylikäs pyörä, josta ei viileitä yksityiskohtia puutu.

Hinnasta ei ole tietoa, mutta eiköhän se tuon Bad Boy -sarjan kalleimpiin yksilöihin kuulu. Joten tätä tuotetta en taida hankkia ellei ansiotulojen virrassa tapahdu hyvin radikaali muutos ylöspäin.

Joo … Kyllä se on kaunis.

Ihan aluksi murretaan myyttejä. Tequilaa ei valmisteta kaktuksesta ja juoma ei sisällä toukkaa. Tequila valmistetaan siniagaven (lat. Agave tequilana) rungosta saatavasta mehusta. Teatraalinen sitruunan tai limen mehun puristaminen kämmen selälle, suolan ripotteleminen ja nuoleminen ennen tequila-shotin suuhun kaatamista kuuluu kaikkein heikkolaatuisimmille tequiloille.

Tequilat voidaan jakaa seuraaviin laatuluokkiin: Gold (nuori ja pilattu), Blanco (valkoinen tai hopea), Reposado (levännyt), Añejo (vanhennettu) ja Maduro (täyteläinen). Hienoimmat tequilat voivat maksaa jopa tuhat dollaria pullolta, mutta varsin laadukkaan tequilapullon saa jo sadalla dollarilla.

Agaven mehu tekee tequilasta tequilan. Oikea tequila sisältää vähintään 51% agavea, mutta laadukkaimmat tequilat sisältävät 100% agavea. Se, mitä tämä tarkoittaa, on jäänyt minulle vähän epäselväksi, koska täysin puhdas agave ei voi olla tequilaa, koska eihän siinä olisi yhtään alkoholiakaan. Mutta agavepitoisuus on tequilan laadun mitta.

Laadukkaat tequilat nautitaan aromilasista, jolloin niiden tuoksu pääse parhaiten esille. Vähemmän laadukkaat tequilat voi nauttia suoraan shottilasista. Sitruunan ja suolan kanssa juotavat tequilat voi jättää juomatta ainakin alkuillasta, koska ne ovat kotimaiseen Koskenkorvan viinaan verrattavia kännijuomia. Mitään kulinaristista arvoa niillä ei ole. Valitettavasti yhtä poikkeusta lukuunottamatta maassamme myytävät tequilat kuuluvat tähän “roskaluokitukseen”.

Ainoa oikeaksi tequilaksi Alkon valikoimissa voidaan luetella Olmecan “Reposado”. Mikään laatutequila se ei kuitenkaan ole, mutta siitä voi nauttia ihan sellaisenaan. Margaritan seassa se toimii vallan mainiosti. Alkon valikoimissa olevat Sierra ja Two Fingers ovat ylihinnoiteltuja roskaviinoja, jotka sopivat lähinnä lärvien vetämiseen. Tequilojen kanssa niillä ei ole mitään tekemistä. Sauzan “Hornitos” sopii myös hyvin Margariitan sekaan. Sellaisenaan se on hirvittävää moskaa.

Tequilan voi myös maustaa. Henkilökohtaisesti pidän Olmecan “Reposadosta” enemmän, kun pulloon heittää leikatun chilipalkon maustamaan juomaa. Sama pätee hyvin suosittuun Jose Cuervon “Especialeen”.

Koska Suomessa ei myydä korkealaatuisia tequiloita, niin sellaisiin kannattaa pyrkiä tutustumaan drinkkibaareissa. Valitettavasti nämä baarit pyytävät neljästä senttilitrasta jopa 20 €, joka on jo riistoa. Mutta jos siis haluaa maistaa oikeaa tequilaa, niin silloin tuo hinta on pulitettava. Tequilan viereen sopii mainiosti Corona -olut. Tequilaa ei kannata lähteä kumoamaan yhdellä huikalla kurkusta alas, koska näin makunautinto on käytetty yhdellä humauksella. Hyvää tequilaa tulee nauttia kuin korkealaatuista konjakkia nautitaan - hitaasti ja pienin siemauksin. Mexicolainen olut resonoi erittäin hyvin tequilan maun kanssa.

Toivottavasti me saamme Alkon valikoimiin korkealaatuisia tequiloita tässä lähiaikoina. Katson Alkon yhdeksi tehtäväksi sivistää asiakkaita ja se ei tapahdu ala-arvoisten tuotteiden myymisellä. Koska Alkolla on monopoli maassamme, niin se ohjaa valikoimillaan ihmisten juomatottumuksia ja huonojen juomien myyminen vain lisää kansan sivistymättömyyttä. Asialle pitäisi jotain tehdä, mutta valitettavasti Alkon piirissä näytetään mentävän sieltä missä aita on matalin. Tequilojen kohdalla kouluarvosanaksi voidaan antaa selkeä 5-.

Rajalinja internetissä puuhastelevien kansalaisjournalistien ja vakavasti otettavien ammattitoimittajien välillä on hämärtymässä.

Lainaus on päivän Hesarissa julkaistussa Ninni Lehtniemen kirjoittamasta jutusta. Vaikka itse juttu kertoo verkostojournalismista ihan positiiviseen sävyyn, niin yllä olevassa lainauksessa tiivistyy suomalaisen median asenne meihin muihin - verkossa puuhastellaan ja sen seurauksena rajat hämärtyvät.

Monessa muussa blogissa tullaan varmaan antamaan taas täyslaidallinen Hesarin jutusta, joten sen enempää en tähän “puuhasteluun” jaksa ryhtyä. Sen sijaan minua häiritsee enemmän tämä rajojen hämärtyminen. Kuinka tyhminä toimittajat meitä lukijoita oikein pitävät?

Minulle ja hyvin monelle muulle median käyttäjälle mitkään rajat eivät ole hämärtyneet. Kyllä sen “vakavasti otettavan ammattitoimittajan” kirjoittaman jutun erottaa “puuhastelevien kansalaisjournalistien” kirjoittamista jutuista. Yleensä eron huomaa siitä, että näiden ammattitoimittajien kirjoittamat jutut sisältävät enemmän asiavirheitä ja uutisten sekaan työnnettyjä mielipiteitä “faktoina”. Näitä virheitä eivät näytä ainakaan toimittajat huomaavan.

Toimittajan ammatti on vain ammatti muiden joukossa. Se ei itsessään enää takaa mitään sen suurempaa statusta. Tätä harvempi toimittaja näyttää ymmärtävän. Mutta tämähän ei ole mikään sattuma, koska lukeva yleisö voi olla tavallista rivitoimittajaa korkeammin koulutettu (ja enenevässä määrin näin onkin). Joten status tulee ansaita yleisön edessä. Kuinka moni rivitoimittaja sen oikeasti tekee?

Toimittajien palkka tulee viime kädessä lukijoilta. Vaikka suurin osa lehtien tuotoista tulee mainoksista, niin ilman lukijoita ei näitä mainostajiakaan lehdillä olisi. Joten luulisi näillä ylimielisillä toimittajilla olevan edes hieman nöyryyttä yleisön edessä. Median aikoinaan nauttima valta on ollutta ja mennyttä. Siitä ei saada enää takaisin. Jos journalismi haluaa pelastaa itsensä ja tulla joskus tulevaisuudessa oikeasti “vakavasti otettavaksi”, niin se ei tule tapahtumaan aliarvioimalla yleisöä.

Eli, mitkään rajat eivät ole hämärtyneet ja journalistit tekevät työssään virheitä siinä missä kaikki muutkin. On hyviä ja huonoja toimittajia. Se, että toimittaja sattuu työskentelemään jossakin institutionalisoituneessa mediatalossa ei takaa sitä, että hän ymmärtäisi nykyisestä mediakentästä juuri yhtään mitään. Hän ei välttämättä osaa edes kirjoittaa kunnollista suomea tai hyvää juttua. Hän ei myöskään välttämättä osaa itse erottaa omia asenteellisia näkemyksiään “objektiivisista” faktoista. Sama pätee bloggaajiin. On hyviä ja huonoja blogeja. Tämän ymmärtäminen näyttää olevan monelle rivitoimittajalle ylivoimainen tehtävä …

Piti avautua pyörällä töpeksijöistä, joihin törmää (melkein kirjaimellisesti) päivittäin. Mutta miksi vaivautua? Tietyt pösilöt eivät koskaan opi, että Suomessa on oikeanpuoleinen liikenne ja että kanssaliikkujia ei kykene seuraamaan tuijottamalla etupyörää. Haistakaa siis yksinkertaisesti vittu!